Utuisen kauniina,
kuin lempeä enkelin kosketus.
Kuljet kaukana minusta,
välillämme vain ohut verho.
Äänettömässä olotilassasi,
kerrot uudesta asuinsijastasi.
Kerrot keveästä,
kivuttomasta unestasi,
jossa kaikki on kaunista.
-Marika Unga-
Tämä kaunis kuva on Valokuvaaja Miia Parviaisen otos.
Tämä kuva puhutteli minua niin paljon ja halusin käyttää sitä tässä runossani.
Menetin rakkaan äitini viime kesänä raskaan ja vaikean sairauden uuvuttamana.
Siitä menetyksestä olen paljon kirjoittanut runoissani.
Hän on minua lähellä, tunnen sen. Hän on lähempänä kuin arvaankaan.
Jollakin tavalla koen, että hän on suojelusenkelinä elämässäni. Hän elää kauniissa olotilassa, lähelläni.
Tiedän sen ja haluan uskoa niin! Se antaa minulle lohtua jälleennäkemisen toivossa.
Joskus sitä miettii, että mikä on se suurin
suru mikä voisi kohdata.
Kahden lapsen äitinä ajattelen, että se on oman lapsensa hautaan saattaminen.
Tämä runo on omistettu rakkaalle läheiselleni,
joka menetti oman lapsensa joitakin vuosia sitten.
Aivan liian varhain.
Jotakin siitä tuskasta voin ymmärtää,
mutta omat lohdutuksen sanani jäävät niin tyhjäksi.
Vajaiksi.
Silloin on vain parempi olla hiljaa,
osoittaa myötätuntonsa läsnäolemisella ja kuuntelemisella.
Kun jäljellä on vain se mustan puhuva ikävä.
Ystäväni osasi niin hienosti ilmaista asian,
millaista on elämä oman lapsensa kuoleman jälkeen.
Se on kuin uudelleen kävelemään opettelua.
Tutustumista uuteen elämään, jossa kaikki on
vierasta ja ulkopuolista.
Hänen elämänsä alkoi alusta silloin, kun hän menetti lapsensa.
| 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti