Joskus sitä miettii, että mikä on se suurin 

suru mikä voisi kohdata. 

Kahden lapsen äitinä ajattelen, että se on oman lapsensa hautaan saattaminen. 

Tämä runo on omistettu rakkaalle läheiselleni, 

joka menetti oman lapsensa joitakin vuosia sitten. 

Aivan liian varhain. 

Jotakin siitä tuskasta voin ymmärtää, 

mutta omat lohdutuksen sanani jäävät niin tyhjäksi. 

Vajaiksi. 

Silloin on vain parempi olla hiljaa, 

osoittaa myötätuntonsa läsnäolemisella ja kuuntelemisella. 

Kun jäljellä on vain se mustan puhuva ikävä.

Ystäväni osasi niin hienosti ilmaista asian, 

millaista on elämä oman lapsensa kuoleman jälkeen. 

Se on kuin uudelleen elämään opettelua, jossa kaikki on vierasta.

Ulkopuolisuuden tunne on varmasti usein tuttu kaveri, kun osa itsestä on lähtenyt.

 Ystäväni elämä alkoi alusta sinä päivänä.